Dix mois de Nancy: Ehkä viimeinen postaus ikinä!

Niin, enpä ihmettelisi, jos en tämän jälkeen ehdi enää rustailla mitään. Blogin päivittäminen on nykyään ehkä viimeinen asia, joka on mielessäni (ei se missään vaiheessa kyllä ole ekakaan ollut, heh)! Ei siihen paneutumisessa edes olisi mitään tolkkua, koska ihan justiinsa oon Tampereella ja voin jutskata kaikesta livenä ja se on noin sata kertaa parempaa.

Kolme, K-O-L-M-E viikkoa! Kerron nyt pikakelauksella jotain ja sitten karkaan elämään näitä vikoja Nancy-päiviä. Riviera oli mahtava. Maisemat oli sellaisia, etten ole ihan äsken vastaavaa nähnyt. Säässä sen sijaan oli toivomisen varaa. Hellelukemista ei ollut tietoakaan, ja lähes joka päivä ilmassa notkui sateen uhka. Se ei kuitenkaan lannistanut meitä, vaan otettiin lomasta kaikki irti.

Nizzassa istuttiin mukulakivirannalla ja nuuhkittiin meri-ilmaa ja jahdattiin aaltoja. Meren ääntä olisi voinut kuunnella aamusta iltaan. Asuttiin jonkun perheen pitämässä majatalossa. Huone oli ihan superkiva ja perheellä oli myös superkiva kissa, jota tosin ensin pelästyin kun luulin, että tukehdun varmaan kun joudun asumaan sen kanssa.

Nizzasta tehtiin päivämatka Monacoon. Siitä jäi käteen uskomattomat maisemat, hyvä kanacurry, riistohintainen visiitti ruhtinaan palatsiin ja yleisesti ottaen alipukeutunein olo ikinä. Siinä kun istuttiin kahvilan terassilla naaman edessä mestan halvimmat sumpit, olemus henkien matkailuestetiikkaa ja viereiselle tuolille aseteltuna sottainen, ratkennut kangaskassi, ei voinut olla tuntematta voimallista halua vajota maan alle. Viereisissä pöydissä ökyporhot katselivat siihen malliin, että tuli sellainen olo että oli onnistunut loukkaamaan jotakuta pelkästään olemassaolollaan. Mutta ne porhot näyttivät niin elämäänsä tympääntyneiltä, oikeasti, harvoin näkee niin masentavia ihmisiä. Juotiin sumppimme ja naurettiin makeasti. Oikeasti ne olivat vaan kateellisia meille, joiden ei tarvinnut välittää mistään paskaakaan.

Nizzan jälkeen mentiin Saint Pauliin, pikkuruiseen kukkulakylään pois meren ääreltä. Se oli ihan jees, mutta toivomisen varaakin jäi. Kysyimme luontopolkua ja meidät ohjattiin joutomaareitille joka päättyi jätevedenpuhdistuslaitokselle. Palvelu ravintolassa oli juuri niin persnaamaista kuin Ranskassa voi olla. Illalla koko kylä meni kiinni, hitsi kuinka aavemaista, ja vaikutti mahdottomalta löytää mitään mestaa, jossa olisi voinut ottaa lasillisen. Lopulta päädyttiin kylän ainoaan auki olevaan minijuottolaan, jonka baarimikko oli itsekin melko hyvässä hönössä ja juoksuviinien ottaminen olisi käynyt turhankin helposti, ukko kun keskittyi juoruamaan ties mistä suhdesopista muiden paikalla olevin ehkä viiden asiakkaan kanssa. Illan jänskin hetki oli se, kun poikettiin matkalla hotellille hautausmaalle. Aution kylän hautausmaa, miettikää. Todella creepyä. Toisaalta päällä oli tähtitaivas ja kukkulalta avautui lumoava maisema laaksoihin, aina Cannesin hotelleille asti, ja sammakot kurnuttivat joka puolella.

Aamulla karistettiin mokoman haamukylän pölyt jaloista ja otettiin suunnaksi Menton, symppis pikkukaupunki lähellä Italian rajaa. Se oli kyllä viehättävä mesta sitruuna- ja appelsiinipuineen. Palvelukin oli ravintoloissa ja hotellissa heti paljon asiallisempaa. Täytyy kyllä sanoa, että loppua kohden tuo joka-aamuinen continental-aamiainen alkoi tökkiä aika pahasti. Patonkia ja croissanteja. Onkohan ranskalaiset kuulleet lautasmallista? Valkoinen jauho ja rasva ei vastaa mun käsitystäni kovin ravitsevasta startista aamuun. Hyh hyh, kyllä tuli ikävä kaurapuuroa ja jogurttia.

Mentonissa hengailtiin rannalla ja käytiin Jacques Cocteau -museossa. Nähtiin myös paljon outoja ihmisiä, muun muassa hienostorouva, joka maanitteli kissaansa lähtemään kotiin rannalta iät ja ajat. Lopulta kissa voitti ja jäi rantakiville ja nainen lähti yksin kotiin. Vallan osuva kuvaus kissan pirullisesta luonteesta.

Mentonin yöelämä ei ollut näin sesongin ulkopuolella erityisen vilkasta. Yhtenä iltana yritettiin löytää kaupungista yökerhoa, mikä osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Vihdoin kun nähtiin jossain Night Club -kyltti, niin meiltä evättiin pääsy sisälle jo ovella. ”Tämä on vain alle 15-vuotiaille.” Mitä ihmettä? Kaupungin ainoa mesta oli vuokrattu lastenjuhlia varten. Paikallisilta neuvoa kysyessämme vastaus kuului ”Il faut aller à Monaco”, ”Täytyy mennä Monacoon”. Ehh? No niinpä tietysti. Kas kun ei itselle tullut mieleen.

Bilettäminen jäi väliin, mutta eipä tuo liene suuri menetys ollut. H:n kanssa matkustaessa parasta on se, että ollaan molemmat tasan yhtä laiskoja. Ei ole ketään kiskomassa aamu seitsemältä sängystä ylös tai raahaamassa monumentilta toiselle. Jos väsyttää, niin laitetaan kello myöhäiseksi ja skipataan aamiainen. Jos sataa, niin maataan hotellihuoneessa ja katsotaan tanssikilpailua telkasta. Tai vaihtoehtoisesti keksitään noin miljoona tapaa soveltaa legendaarista Ridge Forresterin "Not gonna happen" -sitaattia. Jos jostain syystä kyrsii liikaa, toinen on aina valmis kuuntelemaan. Jos tulee erimielisyyksiä, sitten riidellään ja sovitaan. Vaikea kuvitella toista ihmistä, jonka kanssa matkustaminen loppujen lopuksi voisi olla yhtä vaivatonta. Oon aika hitsin onnellinen, että tää tyyppi tulee olemaan mun ystävä myös Tampereella.

Nancysta mulla ole juuri muuta sanottavaa kuin paljon sateisia päiviä, herkuttelua ja loputonta tyhjän jauhamista. On ollut vaali-iltama, mojito-iltama ja juodaan Poliakovia ja kuunnellaan Kikkaa kolmelta aamulla -iltama.

Meidän kämppää, jossa ei siis koskaan voi mikään asia olla hyvin, riivaa nyt yöperhosongelma. Tapan matoja aamuin, illoin ja kiroan keittiössä suihkivaa perhosparvea. T, raavas ranskalainen mies, pelkää noita minimaalisia toukkia kuollakseen, ja silloin kun ollaan molemmat kotona, kuuluu olkkarista tuon tuostakin vieno ”Anna, ici il y a un vert…” eli olepa hyvä ja saavu listimään tämä mato. Kiipeän tikkaille ja noukin talouspaperiin noita viheliäisiä katossa vaeltavia yksi toisensa jälkeen. Lasken päiviä siihen, kun pääsen tästä sirkuksesta hevonkuuseen.

Nyt on jäljellä enää ne kitkerimmät sumpit kupin pohjalla, eli armoton pino kouluscheissea. Löytyy tenttiä antiikin tragediasta, savatesta (kuka on keksinyt, että nyrkkeilykurssista voi pitää kirjallisen tentin???) ja ihanasta leffagenrekurssista, jolla olemme opetelleet tunnistamaan muun muassa poliisileffojen tunnuspiirteitä (kuinka monta poliisia niissä on, kuka on missäkin roolissa, minkälaiset suhteet heillä on elämänsä naisiin yms. erittäin korkealentoista). Kansiorintamalla analyysia odottavat Roy Anderssonin Sånger från andra våningen ja Tarkovskin Nostalgia sekä 1900-luvun alun ekspressionistin Franz Marcin maalaus ”Träumendes Pferd”. Repikää siitä.

En silti aio suoda kaikelle tuolle liikaa ajatusta. Nyt otetaan Nancysta viimeisetkin ilonrippeet irti! 21. päivä kutsuu Tampere, sitten pian Varkaus ja Suomen kesä muutenkin, voi hitsi, sitten kutsuu elämä! <3

Lopuksi riipaisu Rivieran kuvakansiosta, olkaapa hyvät!