Räkätaudista, raivareista ja riemukkaista hetkistä

Okei, totean nyt ihan aluksi että mun on pitänyt päivittää jo monta kertaa tässä viime viikkojen aikana. Oon aloittanut postauksen tekemisen ainakin kolme kertaa, joka kerta eri aiheesta ja eri fiiliksissä. Nyt mulla on vaan sivukaupalla sanomattomia ajatuksia valmiina, ja nyt aion vihdoin saada sanottua ainakin jotain. In other words, tässä ei siis todennäköisesti ole taaskaan päätä eikä häntää. <3

Viimeisin tapahtumasarja on nimeltään syysflunssa. Aika kauan ehdin ihmetellä sitä, kun muiden köhiessä ympäriinsä mä vaan vältyin räkätaudilta. Yleensä nappaan kaikki mahdolliset flunssat mitä nyt sattuu liikkeellä olemaan. No, piti kai se arvata ettei täältä Suomeen päästä ilman yhtä niisk niisk -jaksoa. Viime torstaina syyslenssu siis iski, ja siinä sitten meni koko viikonloppu kotona röhnöttäen. Mussutin paranemisruokaa ja katsoin megasharen alati huononevasta leffavarastosta ne pahnanpohjimmaiset filkat. Muutaman jouduin jopa jättämään kesken, kun olivat niin kehnoja. No, onneks tauti ei ollut mikään hirmuinen, ja sunnuntai-iltana olinkin jo aika hyvissä voimissa – kunnes sitten maanantai-aamuna heräsin taas uudelleen kurjistuneeseen oloon. Ihmekös tuo. Ei siinä paljon auta kolme paitaa, kolmet sukat, kahdet pökät + peitto, kun kämppä muistuttaa jääkellaria. Ilmeisesti vähän lämmenneet kelit oli hyvä syy napsauttaa lämmitys taas kokonaan pois päältä.

Mutta joo, nyt olo on jo parempi! Joka tapauksessa flunssailu johti lähinnä entistä pahempaan lintsauskierteeseen. En oo käynyt monellakaan luennolla viime aikoina. Eilen kuitenkin kävin kahdella. Aamutunneilla mulle tuli entistä pökkyräisempi olo, joten aattelin palata pikimmiten kotiin lepäämään. Sitä ennen sain kuitenkin todistaa jälleen yhtä viehättävää ranskalaista ilmiötä. No, oikeasti en tiedä onko se ranskalaista tai onko se edes ilmiö, mutta koska näin kävi jo toisen (!) kerran syksyn aikana, annan itselleni luvan nimittää sitä ranskalaiseksi ilmiöksi. Tunnin jälkeen olin siis aivan puhkipoikki. Kävi ilmi, että olin polttanut viime viikolla palauttamani dvd:n päin persettä eikä proffa siis ollut voinut arvostella työtäni. Tämän vuoksi halusin kysyä häneltä paria juttua. Proffa jutteli parhaillaan kahden muun luokkaan jääneen oppilaan kanssa. Muut olivat jo lähteneet ruokikselle. No, jäin sitten odottamaan, että nämä pari muuta saisivat hoidettua asiansa ja että sitten voisin kysyä kysymykseni ja raahautua kotiin potemaan.

Keskustelu pyöri aiheessa, jota oli jo aiemmin tunnilla sivuttu yhden videon vuoksi: nettideittailussa, siinä kuinka vaikeaa on löytää sopivaa ihmistä netistä. Oikeastaan kyse ei ollut keskustelusta, vaan opettajan yksinpuhelusta, jota oppilaat höystivät satunnaisesti kommenteillaan. ”Netissä on niitä ja sitten on näitä ja kun ihmiset etsivät jotain harhaista ideaalia päläpälä ja sitten käy niin ja sitten käy näin ja päläpälä ja yksi ystäväni etsi aina jotakuta niin kuin hänen eksänsä ja päläpälä.” Joo-o, loppuukohan tämä joskus, ajattelin itsekseni. ”Ja ihmiset elävät niin virtuaalimaailmoissaan nykyään päläpälä aina kun olen ravintolassa niin huomaan kuinka ihmiset vain räpläävät kännyköitään vaikka olisivat seurassa päläpälä.” Joo ei tämä varmaan lopu. Mutta en kyllä enää voi lähteäkään kun olen seissyt tässä jo näin kauan.

Kaksi muuta kohtalotoveriani alkoivat myös osoittaa pitkästymisen merkkejä. Haukotuksia ja painon vaihtelua jalalta toiselle. Tässä vaiheessa puhuja normaalisti ymmärtää, että olisi parempi lopettaa. Mutta ei, monologi jatkui jatkumistaan. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen näytti pelastus jo saapuvan: toinen proffa purjehti luokkaan. Aamen, nyt tämä paska loppuu ja kerätään kamat ja häivytään. Mutta ei, ei tietenkään. Tämä toinen proffa heittäytyy silmät säihkyen mukaan pohdintoihin. Monologi muuttuu dialogiksi. Kännyköistä päästään siihen, kuinka oppilaat ovat luennoilla vain facebookissa ja kuinka nykyaika on niin hektistä ettei kukaan pysty keskittymään enää mihinkään. Tästä päästään Ranskan päivänpolttavaan poliittiseen tilanteeseen ja siihen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja sitten, sitten kun luulin jo päätyneeni maanpäälliseen kurimukseen missä iäti kaikuu tuo loppumaton jaarittelu, joka vailla mitään sisältöä jatkuu heiveröisimmästä jutunjuuresta toiseen, jossa toinen keskustelija aina jatkaa, aina, vaikka mitään jatkettavaa ei enää ole, sitten – se loppui. Katsoin kelloani. Liki tunti yliaikaa.

Joku positiivisempi henkilö olisi ottanut välikohtauksen ilmaisena elämän oppituntina, mutta enhän mä voinut muuta kuin kihistä ja pihistä ja sadatella, että Suomessa ihmisillä sentään on sosiaalista älyä ja tarpeeksi nöyryyttä lopettaa silloin, kun ketään ei enää kiinnosta. Ja se toinen kerta, jolloin havaitsin saman ilmiön, se oli se alkusyksyn illallisreissu. Kotiinlähdön hetkellä keskustelu sai yllättäen ovensuussa tuulta siipiensä alle ja jatkui riemukkaasti pulppuavana yhteen asti yöllä, kaikki tämä mahdollisimman epämukavasti seisaalteen, minun ymmärtämättä sanaakaan mistään ja illan isännän kömmittyä jo aikapäiviä sitten korrektisti pehkuihin. Silloin meinasin oikeasti olla todella epäkohtelias, lol.

Anyways, siinä entryn pakollinen valitusvirsi. Lisäksi sain muuten viime viikolla vaihtariaikani toistaiseksi pahimman itkupotkuraivarin ollessani yksin kotona ja erinäisten asioiden mentyä jälleen kerran päin hevon persettä. Ulvoin huutoitkua rytmitettynä koko suomen kielen kirosanarepertuaarilla siihen malliin, että naapurikämpän uhmaikäinen jäi kakkoseksi. Erona tosin on se, että lapsen itkuraivari yleensä loppuu siinä vaiheessa, kun olosuhteet itsestään korjaantuvat. Aikuisen itkuraivari ei lopu ennen kuin ottaa lapion kauniiseen käteen ja alkaa kauhoa paskavuoreen ihmisen mentävää reikää. Se tavallaan vie siitä vollotuksesta parhaimman terän – se, että tietää, ettei tämä asia oikeasti korjaannu ennen kuin itse korjaan sen. Niinhän se tässäkin tapauksessa meni, ja nyt aurinko paistaa jälleen. Puolustuksekseni sanottakoon, että olin ehkä vähän herkässä mielentilassa. Kannatan silti säännöllisiä hermoromahduksia. Niiden jälkeen elämästä saa taas reippaan otteen. ^^ (Ja mistä sitten oli kyse? En tiedä kehtaanko edes sanoa ääneen. No huomasin että meidän pesukone on ihan paskana. Yep, that’s all it takes.)

Vastapainoksi jonninjoutavalle negailulle pistän tähän väliin pari kuvaa maukkaasta fonduesta kas näin!

Leipäpaloja ja konjakkinaukku. Käytiin viime viikolla porukalla Tuomaksen synttäreitten kunniaks ravintolassa, jossa oli vaiks mitä juustoruokia. Tosi sympaattinen ja tunnelmallinen paikka!

Kulhollinen juustoa ja pohjalla makkarapaloja. Nam!

Ateriaan kuului myös tämmöinen leikkelelautanen.

Juustoista muuten sen verran, että en tiedä miten voin enää tän reissun jälkeen elää ilman camemberttia. Ihan sikahyvää. Tänään ostin kaupasta yllärijuustona jotain munsteria. Saa nähdä onko se yhtään hyvää.

Ja nyt niihin riemukkaisiin hetkiin! Viime viikolla mut valtasi yhtenä päivänä suorastaan ylitsepursuava ilo. Se oli tiistaiaamu tarkalleen ottaen, jolloin pidin ekan (toistaiseksi myös vikan) esitelmäni täällä. No, eihän se ihan putkeen mennyt mutta loppuun päästiin kuiteskin! Sekoilin ihan sikana sanoissa (tekis mieli sanoa, että se johtui väsymyksestä koska en ollut nukkunut vähään aikaan kunnolla koska olin mieluummin juonut espressoa ja mussuttanut karkkia keskellä yötä, mutta joo, todennäköisesti näin ei ollut), keksin koko ajan jotain pseudo-sanoja ja käänsin sanaparit väärin päin ja vaikka mitä hupaisaa, mutta sanon vaan että c’est pas grave, niin kuin ihmiset koko ajan täällä sanovat. Täällä mikään ei varmaan koskaan ole vakavaa!

Niin, selvyyden vuoksi en siis esitelmöinyt yksin vaan neljän muun tyypin kanssa. Meitä oli kaks vaihtaria, eli mä ja Laura, ja kolme ranskista, jotka onneks oli niin kujalla että meidän muiden panostus vaikutti ihan hyvältä. Ryhmätyöskentely tän ranskisporukan kanssa oli, hmm, mielenkiintoista. Me vaihtarit jouduttiin patistamaan koko suunnitteluprosessi käyntiin, kun näitä ranskiksia ei kiinnostanut koko homma ollenkaan. Viikko ennen esitelmää saatiin lopulta sovittua, että me käsitellään ranskan aluehallinnon tilannetta ennen uudistusta ja nämä muut ottaa hoitaakseen sen jälkeen-puolen. Hienoa. Hoidettiin oma osuutemme kasaan powerpointteineen päivineen. Esitelmää edeltävänä iltana oli tarkoitus kokoontua vielä kerran tarkistamaan, että paketti on kasassa. Kokoontumiseen saapui paikalle 2/3 ranskisjäsenistä. Toista emme olleet nähneet aiemmin ja tämä ilmoitti ensi töikseen, ettei ole tehnyt esityksen eteen vielä mitään, koska ei ole työnteoltaan ehtinyt, ja kyseli että mitäköhän tässä pitäisi nyt tehdä. Toinen ilmoitti, että tämä jakohan meni niin että te käsittelette sitä missä mielessä uudistus on fakutatiivinen (???) ja me kerromme siitä miksi se on poleeminen. Wtf. Me sanottiin, että homma on mikä on että terve vaan.

Esitysaamuna paikalle saapui jälleen vain 2/3 ranskiksista: tällä kertaa tämä fakutatiivi/poleemi-tyyppi ja se edellispäivänä poissa ollut. Työskentelijä jätti korrektisti saapumatta ollenkaan. Ilmeisesti tehtävä oli jäänyt häneltä vähän kesken, lol. Jäin miettimään, kuvaako tämä esimerkki ranskalaista yliopistotyöskentelyä yleisemminkin.

Mutta nyt siihen, miksi olin niin iloinen! Kaiken itsehäpäisyn ja kielirämpimisen jälkeen saatoin istahtaa tyytyväisenä puupulpettiin ja tuijotella ikkunasta ulos. Luentosali on neljännessä kerroksessa ja se on täynnä ikkunoita! Niistä näkyy kauas horisonttiin, kaupunkia ympäröivien kukkuloiden sumuisille rajoille ja hotellimaisten talojen muurille joka on siellä ylhäällä ja säännöllisesti tuikkivalle radiomastolle. Inhoan aamutunteja ja hengästyttävää kapuamista sinne ylös kun kahvikaan ei ole vielä laskeutunut mahaan, mutta rakastan katsoa kauniin päivän heräämistä. Silloin oli sellaisen kauniin päivän aamu, sininen taivas ja oranssi aurinko ja kaiken sen yllä harmaa sumu, joka muistuttaa etelän merellisistä auringonnousuista. Siitä kun loikoillaan raukeasti hotellin lakanoissa ja mietitään, koska viitsisi lähteä rannalle. Ja nyt on marraskuu, kohta joulukuu. Ajattelin, kuinka elämä on ihanaa!

Tänään kävi myös jotain aika ihanaa! Mua odotti postilaatikossa maailman söpöin ylläri Tampereen ihanilta tytöiltä – Myyrä-joulukalenteri! Aww! Mulle tuli ihan tajuttoman hyvä mieli siinä terveisiä lukiessa, hymyilin hölmönä ja silmäkulmat kosteina. Oon vakuuttunut siitä, että ystävyys on maailman paras juttu! Ja sit vaan rupesin miettimään, että miks ihmeessä ruikutan aina kaikesta turhasta, valitan kun ei elämä muka mee niin kuin haluaisin. Oikeesti oon aivan hiton onnekas kun mulla on ystävinä niin monta valloittavaa ihmistä! En tiedä, mitä mä oikein yritän sanoa. Tai siis sitä vaan, että oon ihan hirmu kiitollinen kaikesta, teistä kaikista.

Niin kauan oon tyhmyyksissäni luullut olevani matkalla jonnekin, missä on sitten sitä jotain, mikä tekee mut onnelliseksi. Täällä ollessani oon havainnut, että itse asiassa oon jo perillä, oon ollut jo kauan.

Huomenaamulla avaan yhden luukun myyräkalenterista ja yhden joulupukkikalenterista. Ennen joululomaa ehdin toivottavasti vielä Strasbourgin joulumarkkinoille syömään vohveleita ja juomaan kuumaa viiniä. Toivottavasti ehdin myös analysoida pari Mario Giacomellin valokuvaa, syväluodata yhden käsikirjoittajan hengentuotoksia, tehdä rahoitussuunnitelman kuvitteelliselle videoprojektille, juoda omena-kaneliteetä ja syödä jouluherkkuja ja kuunnella monta kertaa Kate Bushin uuden lumilevyn.